Olin viikonloppuna ystäväni luona eri kaupungissa. Lauantai iltana ystätäväni luokse tuli hänen ystäviään joita minä en ollut ennen tavannut.

Myönnän että tilanne oli minusta ahdistava, sekin tuntuu nyt omituiselta. En ole ole ennen ahdistunut näin merkittävästi uusien ihmisten tapaamisesta. Huomasin siinä tilanteessa, etten mielelläni katsonut ketään silmiin. En mielelläni puhunut itsestäni tai omista asioistani. Vastasin kun minulta jotain kysyttiin, mutta jollain tasolla häpesin omaa elämääni. En siis ehkä antanut itsestäni sellaista kuvaa jonka haluaisin antaa.

Ennen olen ollut mestari esittämään. Olen pistänyt itseeni pikkuisen lisää, jotta olisin muiden silmissä parempi. Nytkin kaduttaa, kun edes kirjoitin tuon tuohon julkisesti, koska hävettää. Jokin pieni ääni sanoo minulle että poista nyt hyvä ihminen tuommoinen teksi tästä, mutta enpäs poista. Tuskin siihen kuolen. Ehkä.

Muistan jotenkin hämärästi, että minulle olisi lapsena sanottu että esitän. Älä esitä, älä matki, älä itke. Nuo taisivat olla ne lauseet jotka ovat muokanneet minut nyt sellaiseksi kuin nyt olen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, se mitä minulle on sanottu mahdollisesti aikuisten toimesta ollessani lapsi on vaikuttanut nykyiseen minääni. Mausteeksi lisätkäämme kipeät traumat, joita koin lapsena. En siis ihmettele miksi olen 27-vuotiaana tässä jamassa, että mietin olemassaoloani ja pidän itseäni muita huonompana.

Tämä on valitettavaa. Tuossa laitoin pyykkejä kuivumaan ja puhuin itselleni ääneen. Elän elämääni suurimmaksi osaksi muiden kautta. Heijastan itseäni jatkuvasti muihin. Muut ovat tasapainoisempia, menestyksekkäämpiä, kauniimpia ja tietysti myös laihempia. En kuitenkaan osaa sanoa miksi ajattelen noin. Enkä luettele niitä asioita joissa olen epäonnistunut tai joihin haluaisin muutosta koska muut ihmiset ovat kuitenkin jollain tavalla onnistuneempia kuin minä.

Usesti kuuntelen korvat tarkkana, jos joku kertoo että on löytänyt oman alansa tai on löytänyt itsensä. Kahdehdin heitä. Milloin minä löydän itseni? Milloin lakkaan vertaamasta itseäni muihin?

Kuitenkin, minusta on ihanaa nähdä ihmisiä jotka rehellisesti hyväksyvät itsensä ja elämänsä. Se on niin sankarimaista ja hienoa. Se näkyy heistä, oikein huokuu. Se saa minut hymyilemään. Ehkä hetken aikaa tunnen itsenikin tasapainoiseksi. Se olotila jollakin tavalla tarttuu. Voisi kyllä tarttua pysyvästikin.

Huomaatteko noiden kahden edellisen kirjoituksen ristiriidan? Itse huomasin sen vasta nyt jälkeenpäin, siispä kirjoitan tähän lisää. Olen kateellinen, mutta kuitenkin muiden tasapaino saa minut hymyilemään.

Oikeastaan tämä pohdinta sai pontta siitä, että katsoin tv:stä How to look good naked -sarjaa. Siinä ei lähdetä muuttamaan ihmistä laihduttamisen kautta, vaan nimenomaan siitä että yksinkertaisesti hyväksyy itsensä ja kroppansa. Ohjemassa laitetaan hiukset ja vaatteet uusiksi, mutta ihmiseen itseensä ei kajota. Tuo sarja on siksi jotenkin niin inspiroiva ja aito. Ihmiset jotka tulevat siihen ohjelmaan ovat hyvin epävarmoja omasta ulkoisesta olemuksestaan ja ovat tyytymättömiä vartaloonsa.

Lopussa jokainen kohtaa pelkonsa ja esiintyy alusvaatteisillaan satojen ihmisten edessä ja nauravat lopuksi onnellisina. Silloin hymyilen minäkin.

Toivottavasti olen jo jonkilaisella alulla myöntäessäni tämän asian. Eikö myöntäminen ole monen muutoksen alku?

Ehkä jonain päivänä minäkin hyväksyn itseni...

... jonakin päivänä.


Odottaen,

Elisa