Olen perfektionisti, täydellisyyteen pyrkivä ihminen. En näe sitä millään tavalla vahvuutena vaan suurena heikkoutena. Se on yksi minun heikoista lenkeistäni. Tänään yksi noista heikoista lenkeistä katkesi. Kyllä minua vitutti. Vitutti niin perkeleesti.

En töissä onnistunut heti kerralla vaan tyrin minulle annetun tehtävän. Huomenna muut joutuvat korjailemaan minun virheitäni. Se ei tunnu hyvältä. Se ahdistaa. Miksi en onnistunut? Nyt kaikki suuttuvat minulle. En ikinä onnistu missään. Miksi edes yritin. Purskahdin itkuun. En kestänyt sitä että tein virheen. Minut valtasi myös tunne siitä että työkaverit odottivat minun tekevän virheen ja olivat oikein tyytyväisiä kun mokasin. Typerää eikö totta? Onpa minulla kova luotto työtovereihini. Huokaus. ISO huokaus. Sain kuitenkin työkavereiltä kannustusta ja tukea. Se auttoi minut kyllä eteenpäin. Ehkä joskus vielä onnistun.

Nyt olotilani on suhteellisen hyvä. Pystyn jo ajattelemaan positiivisemmin. Ensi kerralla onnistun. En aio luovuttaa. Kaikki tekevät virheitä. Olen tyytyväinen siihen etten kadonnut. Jos olisin töissä kadonnut, se olisi ollut kohtalokasta. Ehkä olisin muistanut käyttää traumaprotokollaa. No rupeapa siinä protokollailemaan kunj työkaveri on vieressä. Hullununa olisi pitänyt. Sain pidettyä edes jotenkin tilanteen hallinassani.

Rankaisevuus oli viimeksi terapiassa todella heikkona ja toimivuus huipussaan. Nyt jos sen testin tekisin rankaisevuus kirkuisin punaisena.

Lopetan ajattelemisen. Kohta. Ihan näillä minuuteilla... Joojoo, ihan pian. N Y T nyt. Ei vielä vaan nyt.