Aamulla heräsin siihen että vaunu liikkui. Ajattelin sen olevan palkinto kärsivällisyydestäni, kun odotin vaunussa enkä lähtenyt yksin kulkemaan.

Minusta alkoi tuntua että joku tuijotti minua. Käännyin katsomaan taakseni ja näin viimeisessä vaunussa pienen tytön. Tytön silmät säihkyivät, eikä hän tuntunut yhtään säikähtäneeltä. Ennen kuin huomasinkaan tyttö istui ihan takanani.

-Minä olen sinä. Tyttö sanoi päättäväisesti.

Ihmettelin tytön kommenttia.

- Ei, et sinä ole minä. Minä olen minä! Sanoin hieman suutahtaneena.

-Minä olen sinä. Tyttö sanoi nyökäten päättäväisesti ja jatkoi

-Minä olen sinä pienenä. Minun tehtäväni on näyttää millainen olit aikoinaan.

Menin hiljaiseksi. Toisaalta oli ihan mukava saada seuraan vuoristoradalle.

Vauhti kiihtyi ja katselin tyttöä joka kiipeili junanvaunuissa vailla pelkoa tippumisesta. Tyttö kiljahteli ja naureskeli.

Kuinka hän uskaltaa ajattelin.

Alhaalla vilahti mies joka oli edellisenä iltana huudellut minulle alhaalla.

Tyttö jatkoi kiipeilyä, minä puristin tiukemmin penkistä.