Olin viikonloppuna ystäväni luona eri kaupungissa. Lauantai iltana ystätäväni luokse tuli hänen ystäviään joita minä en ollut ennen tavannut.

Myönnän että tilanne oli minusta ahdistava, sekin tuntuu nyt omituiselta. En ole ole ennen ahdistunut näin merkittävästi uusien ihmisten tapaamisesta. Huomasin siinä tilanteessa, etten mielelläni katsonut ketään silmiin. En mielelläni puhunut itsestäni tai omista asioistani. Vastasin kun minulta jotain kysyttiin, mutta jollain tasolla häpesin omaa elämääni. En siis ehkä antanut itsestäni sellaista kuvaa jonka haluaisin antaa.

Ennen olen ollut mestari esittämään. Olen pistänyt itseeni pikkuisen lisää, jotta olisin muiden silmissä parempi. Nytkin kaduttaa, kun edes kirjoitin tuon tuohon julkisesti, koska hävettää. Jokin pieni ääni sanoo minulle että poista nyt hyvä ihminen tuommoinen teksi tästä, mutta enpäs poista. Tuskin siihen kuolen. Ehkä.

Muistan jotenkin hämärästi, että minulle olisi lapsena sanottu että esitän. Älä esitä, älä matki, älä itke. Nuo taisivat olla ne lauseet jotka ovat muokanneet minut nyt sellaiseksi kuin nyt olen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, se mitä minulle on sanottu mahdollisesti aikuisten toimesta ollessani lapsi on vaikuttanut nykyiseen minääni. Mausteeksi lisätkäämme kipeät traumat, joita koin lapsena. En siis ihmettele miksi olen 27-vuotiaana tässä jamassa, että mietin olemassaoloani ja pidän itseäni muita huonompana.

Tämä on valitettavaa. Tuossa laitoin pyykkejä kuivumaan ja puhuin itselleni ääneen. Elän elämääni suurimmaksi osaksi muiden kautta. Heijastan itseäni jatkuvasti muihin. Muut ovat tasapainoisempia, menestyksekkäämpiä, kauniimpia ja tietysti myös laihempia. En kuitenkaan osaa sanoa miksi ajattelen noin. Enkä luettele niitä asioita joissa olen epäonnistunut tai joihin haluaisin muutosta koska muut ihmiset ovat kuitenkin jollain tavalla onnistuneempia kuin minä.

Usesti kuuntelen korvat tarkkana, jos joku kertoo että on löytänyt oman alansa tai on löytänyt itsensä. Kahdehdin heitä. Milloin minä löydän itseni? Milloin lakkaan vertaamasta itseäni muihin?

Kuitenkin, minusta on ihanaa nähdä ihmisiä jotka rehellisesti hyväksyvät itsensä ja elämänsä. Se on niin sankarimaista ja hienoa. Se näkyy heistä, oikein huokuu. Se saa minut hymyilemään. Ehkä hetken aikaa tunnen itsenikin tasapainoiseksi. Se olotila jollakin tavalla tarttuu. Voisi kyllä tarttua pysyvästikin.

Huomaatteko noiden kahden edellisen kirjoituksen ristiriidan? Itse huomasin sen vasta nyt jälkeenpäin, siispä kirjoitan tähän lisää. Olen kateellinen, mutta kuitenkin muiden tasapaino saa minut hymyilemään.

Oikeastaan tämä pohdinta sai pontta siitä, että katsoin tv:stä How to look good naked -sarjaa. Siinä ei lähdetä muuttamaan ihmistä laihduttamisen kautta, vaan nimenomaan siitä että yksinkertaisesti hyväksyy itsensä ja kroppansa. Ohjemassa laitetaan hiukset ja vaatteet uusiksi, mutta ihmiseen itseensä ei kajota. Tuo sarja on siksi jotenkin niin inspiroiva ja aito. Ihmiset jotka tulevat siihen ohjelmaan ovat hyvin epävarmoja omasta ulkoisesta olemuksestaan ja ovat tyytymättömiä vartaloonsa.

Lopussa jokainen kohtaa pelkonsa ja esiintyy alusvaatteisillaan satojen ihmisten edessä ja nauravat lopuksi onnellisina. Silloin hymyilen minäkin.

Toivottavasti olen jo jonkilaisella alulla myöntäessäni tämän asian. Eikö myöntäminen ole monen muutoksen alku?

Ehkä jonain päivänä minäkin hyväksyn itseni...

... jonakin päivänä.


Odottaen,

Elisa

Helmikuinen hyytävä pakkaspäivä. Aurinkoa tosin näkyvissä ja vielä neljän aikaan iltapäivällä huomasin että on vielä valoisaa. Parempaa kohti olemme siis menossa. Tarkoitan kesää ja toivottavasti myös kohti parempaa aikaa. Erilaista aikaa.

Tänään sain jonkinasteisen yhteyden itseeni, koska havahduin kylästä tullessa siihen millainen olen.

Olen aina pitänyt itseäni iloisen, positiivisena ja etenkin sosiaalisena ihmisenä. Tänään huomasin ettei se pidä paikkaansa. En nykyään enää viihdy ihmispaljoudessa, en kestä katseita, en pysty kommunikoimaan muiden kanssa.

Tänään olin lasten syntymäpäivillä. Lapsia oli hurjasti ja useita aikuisia. Minä istuin hiljaa sohvalla ja lähinnä kuuntelin muiden juttelevan. Vastasin vain kysymyksiin. Olin aikalailla omissa maailmoissani. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Tullessa automatkalla rupesin miettimään millainen olen ennen ollut. Mielessä kävi monenlaisia ajatuksia. Yksi niistä oli räväkkä ja jopa rämäpäinen tytönhupakko jolla ei ole huolta huomisesta. Nyt jopa tuo lause kuullostaa naurettavalta! Minä? Rämäpäinen? Räväkkä? Ei.

Ajattelin autossa että joskus olen kuvannut itseäni iloiseksi, puheliaaksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Noista sanoista en tunnista itseäni tällä hetkellä yhtään. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä millainen olen ollut esimerkiksi vuosi sitten.

Tänään minulla on hyvin vaikea kuvailla itseäni ja sitä millainen ihminen olen. Voisin kuitenkin kokeilla. Vaikka ihan leikkimielellä. Hyvä sitten vuoden päästä lukea että millanen sitä on ollut... ;)

Olen varautunut, hiljainen ja mahdollisesti jopa ujo. Olen paljon omissa maailmoissani, enkä kestä "liian iloisia" ihmisiä. En kestä hälinää, se häiritsee. Voisin sanoa olevani tunteellinen ja herkkä. En juurikaan kestä arvostelua tai pahoja katseita.  Tutussa seurassa  pystyn nauramaan, höpöttämään ja nauramaan. Sellaiset ihmiset tosin ovat harvassa, jotka oikeasti saavat minut tuntemaan oloni rennoksi. Kiitokset heille, tiedätte keitä tarkoitan.

Olen itseasiassa aika hämmentynyt, koska tuntuu ettei minulla itselläni ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Kuullostaa ehkä oudolta, mutta näin se on.

Seurailen itseäni ulkopuolelta. Tuolta se tulee ja tuonne se menee. Jaaha, nyt se on kaupassa, nyt se on töissä. Nyt se kävelee kaupungilla.

Sitä en osaa sanoa että kumpi "heistä" on se oikea minä. Aika hämärää, jos sillä toisella on aikaa vain seurailla minun tekemisiäni. Hän mahtanee olla kovin rikas... Heh.

Hetkinen. Kuka tässä nyt sitten kirjoittaa? Mitä? Kuka? Missä?

Kaikesta huolimatta... Ihanaa kevätpuolta kanssaihmiset. :)

Terveisin,

Minä ja se toinen.

 

Kaikki alkoi siitä kun hetki sitten selailin vuoden takaisia valokuvia tietokoneelta. Ensinnäkin, jo koko tapahtuma tuntui oudolta. Miksi katselin niitä kuvia? Mikä minut sai tekemään sen? En nykyään jaksa katsella omaa pärstääni edes Facebookin profiilikuvassa, niin miksi ihmeessä katson niitä nyt? Minulla on lähes aina joku muu kuva profiilissani kuin oma naamarini.

Niissä kuvissa näytän erilaiselta, en tiedä mitä olen ajatellut kuvien ottohetkellä. Miksi olen ottanut itsestäni sen kuvan. Vaatteet ovat joka kuvassa täysin erilaiset. Yhdessä kuvassa näytän lähes teinitytöltä. Pinkki paita, Hello Kitty kaulakoru ja vitivalkoiset hiukset. Seuraavassa näytän jonkinlaiselta hippitytöltä: oranssi kuvioitu huivi, oranssi tunika ja isot korvakorut. Kolmannessa kuvassa: sininen tunika, hopeanvärinen bolero, kiharat ja sininen meikki. Mitä ihmettä?

En pääse yhtään tuon naisen ajatuksiin tai en saa kiinni siitä mikä hänen elämäntilanteensa on ollut vuonna 2010. Sen tiedän että olen ollut eri miehen kanssa kuin nykyään. Jotenkin tuntuu niinkuin katsoisin jonkun minulle täysin vieraan ihmisen kuvia ja elämää. En saa yhtään kiinni tuosta ajasta.En nykyään ota itsestäni kuvia. Ehkä siihen ei ole tarvetta...? Ei ehkä tarvitse todistella itselleen tai kenellekkään mitään?

Tuntuu kuin eläisin eri maailmassa kuin vuosi sitten. Niinkuin kaikki maisemat, värit ja tunteet olisivat eri kuin silloin. Tuntuu etten elä omaa elämääni, vaan joku muu elää sitä. Niinkuin katsoisin jatkuvasti vierestä että siinä se Elisa nyt elää ja on. Sitten yhtäkkiä, olenkin läsnä "tässä ajassa." Tavallaan palaan ruumiiseeni. Pelottavaa, nyt kun sen kirjoittaa tähän mutta niin se on. Kyllä minä silti tajuan mitä teen ja kenen kanssa olen tekemisissä, mutta se epätodellinen olo on melkein koko ajan. Minkä takia en ota kuvia nykyään. Ylipäätään mistään. Voiko se johtua siitä ettei meillä ole täällä asunnossa kuin yksi peili. Siitäkin näkee itsensä vain rintaan asti. Hetkinen... Miten tämä peiliasia liittyy kuvien ottamiseen. Ei kai mitenkään.

Tämä voinee johtua persoonan osieni vaihtelusta. Vuosi sitten ne vaihtelivat enemmän ja koska ne eivät tiedä toistensa olemassaolosta, en nyt tunnista itseäni kuvista. Hitusen hankala elää tätä elämää niin että persoonan osaset vaihtelevat useasti. Siksi en voi muistaa vuoden takaisia tai pahimmassa tapauksessa kuukauden takaisia asioita. Vain siksi koska "joku muut tekee ne asiat." Tajuatteko? Kaiken tämän sekopäisyyden keskellä olen kuitenkin  olemassa, enkö olekin? Teen töitä,olen parisuhteessa, minulla on ystäviä, tunteita ja menen eteenpäin.

Perskuleen traumat kun laittavat aikuisen naisen pääkopan sekaisin! Noh, niitä ei voi pois pyyhkiä. Pitää ottaa vastaan se mitä annetaan ja mitä on tullakseen. Onneksi huomenna pääsee taas kaltaistensa joukkoon... Siitä on enemmän kuin apua. :) Siis HUHUH olen pelastettu.

Pää halkeaa ajattelusta ja Täykkärit alkaa... joten lopetan kirjoittamisen.

 

-Elisa2011-

 

 

Voi hyvää päivää! Onko kuukausi jo kulunut?! Ilmeisesti.

On jotenkin niin paljon tekemistä (muka) ettei huomaa ajan kulua. Minun tekemiseni ovat töitä, vapaaehtoishommia, ystäviä, oleminen, öllöttäminen ja satunnainen liikunta. Korostan kovasti sanaa satunnainen.

Olen nauttinut suuresti tästä lumettomuudesta, joka on tuskaista monelle kansalaiselle. Minua ei haittaisi ollenkaan vaikka tulevaisuuden talvet olisivat tämmöisiä. Kesäkin tulisi jotenkin nopempaa, kun ei ole kolme metristä hankea joka puolella pullollaan.

Tuosta tulikin mieleeni puhutuimmat asiat asiakkaiden kanssa työpaikallani. Tänään jostain syystä kävin niitä mielessäni läpi ja kyllä ne toistavat samaa kaavaa.

Puhutuimmat asiat asiakkaiden kanssa TOP 5:

1. Sää.

"Voi sentään kun ennen sitä oli vielä sitä lunta.

"Ei pääse nyt joulupukki tulemaan."

 "Vettä sataa ja kohta pitäis olla joulu, mihin tämä maailma on menossa"

2. Kahvin hinta.

"Herranisä miten kallista se kahvi on nykyään, vaihtaisin teehen jos pystyisin."

" Vaikka kahvi maksaisi joskus kympin paketilta, niin en minä sen juomista lopettaisi. Kyllä se kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan."

 

3. Tupakkatuotteiden esilläpitokielto 1.1.2012 alkaen

"Holhousyhteiskunta."

"Perkele kun mitään ei saa kohta enää tehdä."

"Kyllä tämä tulee lisäämään tupakantuontia ulkomailta, salakuljetusta ja pimeää myyntiä."

"Kyllä se vaikeuttaa teidän työtä ja asiakkaat on varmasti näreissään. Otan osaa"

4. Vihaiset asiakkaat

" Jopas siinä oli joku pahalla tuulella."

"Pitikö tuommoisesta asiasta vetää herneet nokkaan."

"Vissiin tyypillä huono päivä."

"Älä välitä tuommoisista."

Plussana osanottavia katseita.

5. Ruoan laittaminen/laittamatta jättäminen

"Ei sitä aina jaksa itse tehdä ruokaa."

"Lapset on isällään, ihanaa ku voi vaan tulla kauppaan ja ostaa valmista."

"Ei sitä yksinäisen ihmisen kannat ruokaa tehdä kun ei ole kukaan syömässäkään."

"Ajattelin pitkästä aikaa leipoa."

"Ihan hyvä lastenkin välillä syödä kalaa. Otan kuhaa kiitos."

Surullista kyllä, mutta suurimalle osalle asiakkaista kauppareissu on päivän ainoa kontakti ulkomaailmaan. Yksinäisiä vanhuksia suurin osa. Joskus sydämestä riipaisee ja yleensä vaihdan mielelläni muutaman sanasen heidän kanssaan.

Itse olen ollu tässä nyt sen.. Reilun kuukauden ilman lääkitystä, enkä kyllä ole sen hullumpi/terveempi kuin ennenkään. Parin viikon päästä saan mennä labrakokeisiin, josta selviää terveydentilani. Luulenpa että ainoat arvot jotka huutaa hoosiannaa ovat maksa-arvot ja kolesteroli. Kun on syönyt vuosikausia lääkkeitä, niin en usko että maksa pystyy niitä polttamaan. Kai ne jää sinne muhimaan. Ruokailutottumukseni on melko sokeri/rasva painoitteista ollut nykyään niin kolesteroli luultavasti laulaa Ave Mariaa.

Oli kiva kirjoittaa, vaikkei mulla nyt mitään kauheita tilityksiä ollutkaan.

Arkisin terveisin,

Elisa

 

 

 

Se tunne kun näkee jotain sellaista mitä muut eivät näe. Sanot ääneen muulle ryhmälle mitä näit, he näyttävät hieman hämmästyneiltä mutteivat tuomitse.

Näinpäs erään naisen kädessä vaaleanpunaisen silkkihansikkaan, jossa oli höyheniä. Naisella ei ollut moisia hansikkaita. Näinpäs erään miehen katsovan minua silmiin ja napsauttavan sormiaan, kuin yrittäen saada minut hereille. Mies ei kuitenkaan ollut tehnyt niin, kun sanoin asiasta. Näinpäs pienellä pöydällä sinisen kännykän jossa vilkkui valo, kuin se olisi soinut. Pöydällä ei kuitenkaan ollut kenenkään kännykkää, vaan tuikkukuppi jossa paloi kynttilä. Olin varma että se oli kännykkä. Ei ollut. Ei hansikasta, ei kännykkää..ei näpäytystä.

Olen aiemminkin nähnyt monenlaista kummallista, ne olivat poissa pitkään. Tulivat ilmeisesti takaisin. En pelkää niitä, ne ovat aika tavallista elämässäni. Olleet ainakin aikaisemmin. Nyt kuitenkin mietin enemmän mitä ne mahtavat viestittää minulle, mistä ne tulevat ja hurjimmissa ajatuksissani pidän itseäni sekopäänä. En kuitenkaan ole sekopää. Ne kuuluvat elämääni ja yritän hyväksyä asian.

Itseasiassa... Nyt minulla on parempi olo kuin aikoihin. Ajatukset ovat kirkkaat ja ahdistus poissa. Olen kärsinyt vieroitusoireista, koska olen lopettanut mielialalääkityksen jota popsin useiden vuosien ajan. Lihasnykäyksiä, kuin pieniä sähköiskuja. Väsymystä. Uupuneisuutta. Itkuisuutta. Kuumia aaltoja. Ne kestävät oman aikansa, toivottavasti selviän vähällä. Joissakin lähteissä luki että ne kestävät yhdestä viikosta puoleen vuoteen. Toivottavasti ei lihakset värähtele puolta vuotta sentään. Nnoh, toisaalta...Kaikkeen tottuu..?

Ihmettelen suuresti, kuinka huumeista vieroittuvat ihmiset kestävät ne vieroitusoireet jotka ovat huomattavasti pahempia kuin omani! Siinä mielessä nostan hattua, jokaiselle jotka joutuvat kestämään sen. Palkinto on kuitenkin heillä edessä. Päihteettömyys. :) Itsestäni tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä tämäkin..pieni asia. Tunnen kuitenkin selviäväni, kunhan en murehdi suuresti huomista.

Vaaleanpunaisia hansikkaita ja napsautuksia kaikille tähän pimeään vuodenaikaan.

Napsnaps & xoxo

- minä ja muut minät.