Olen koko päivän nähnyt sellaisia... Miksi niitä kutsuisin. "Näkyjä". Näin itseni toistuvasti kaatuvan ja lyöväni pääni kovaan kivilattiaan. Se tutntui niin aidolta ja todelliselta. Näin ihmisten katseen ja veren joka valui lattiaa pitkin. Kun kävelin eteenpäin "kaaduin" monta kertaa ja sitten havahduin todellisuuteen. Epätodellista. Todellista. Sekavaa.

Tiedän varsin hyvin mistä tuo johtuu. Se oli jonkinlainen takauma. Ahdistavan elämäntilanteeni takia taannuin. Katosin paikalta, yritin pelastaa itseni jotten sekoaisi. Onnistuin. Siitä olen ylpeä! Hieno taito, kadota paikalta kun tilanne alkaa olla niin ahdistava etten pysty sitä käsittelemään. Jos olen esimerkiksi töissä, pystyn pitämään itseni paikalla, tässä ajassa. Tässä maailmassa. Yhdessä hetkessä olin totaalisen musertunut, surullinen ja ahdistunut. Hengenveto ja olin jälleen normaali. Touhukas, ahkera, iloinen ja määrätietoinen. Lauleskelin. Nauroin. Jos hetken olin paikallani, ärsyyntyneisyys ja ahdistus tuli takaisin. Ei siis muuta kuin jalkaa toisen eteen!

Minua ei hävetä se että olen tunteellinen. Herkkä. Itken melko helposti ja jos itkettää niin itken. Jos jollakin on jotakin sitä vastaan, niin se tuskin on minun ongelmani.

Minulla on aina sellainen tunne erään.. läheisen ihmisen kanssa, etten pysty hengittämään hänen lähellään. Pelkään. Pelkään että hän loukkaa minua, nöyryyttää minua tai huutaa minulle. En ole koskaan voinut kertoa hänelle todellisia tunteitani, en ole pystynyt kertomaan millainen ihminen olen. Koen etten tunne häntä ollenkaan ja hän ei tunne minua. Tunnen itseni hänen seurassaan aina epäonnistuneeksi luuseriksi, josta ei ole mihinkään. Jos oikein muistelen, se johtunee lapsuudestani.

Muistan erään päivän hämärästi. Muistan kun juoksin itkien, huutaen ja täysin paniikissa lapsuuden kotini pihalle. Käperryin istumaan autotallin päätyyn. Itkin hysteerisesti. Tärisin. Tunsin oloni lyödyksi, niinkuin minut olisi pieksetty henkihieveriin. Verille. Ei kuitenkaan naarmuakaan. Se oli henkistä. Väkivaltaa? Henkinen väkivalta. Kuullostaa pahalta, kauhealta. Pieni tyttö ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Mitä hän on tehnyt väärin.

Olin ulkomailla. Kävimme syömässä. Ravintolassa tarjoilija antoi liikaa rahasta takaisin ja rehellisyyksissäni menin sanomaan sen tarjoilijalle. Minulle suututtiin, minulle raivottiin asiasta. Miksi tein niin typerän teon? Miksi sanoit että rahaa oli liikaa? Miksi. Hotellilla juoksin huoneesta hissiin. Itkien, huutaen ja täysin paniikissa. Menin säilytyslokeroillle otin sieltä kaikki rahani. Takaisin hissiin ja huoneeseen. Paiskasin rahat sängylle ja sanoin "siinä on kaikki rahat saatana ota ne! Ota ne" Itkin. Sen jälkeen katosin, koska en muista enää enenpää.

Mitä tein väärin? Mikä minussa on vikana? Miksi minua inhotaan? Miksi minua rangaistaan? Miksi tunnen olevani täysin mitätön? Näkymätön.

Todellinen ihmispaska.

Minä.

Olenko todella?

En.

Olen hyvä ihminen.

Olen ansainnut onnelliset hetket.

Elämälläni on tarkoitus, koska elän. Hengitän.

En voi olla täysin turhaan tässä maailmassa.

Olen olemassa

-koska hengitän, tunnen, itken, nauran, hymyilen, vitsailen.

MINULLA ON OIKEUS ELÄÄ, olla OMA ITSENI!

Olen puhunut, rehellisesti.

Kuulkaa se tuska mikä minulla on. Olkaa hetki se tyttö joka itkee autotallin edessä. Olkaa se naisenalku joka istuu hissin lattialla täristen, koska on "tehnyt väärin."