Kuka mahtaa avoimin mielin myöntää olevansa läheisriippuvainen? Tuskin kukaan. Minä voisin vähemmän avoimin mielin kertoa olevani läheisriippuvainen, tai paremminkin kutsuisin sitä liialliseksi huolenpidoksi toisesta, lähimmäisestä.

Jos joku ei tiedä mitä läheisriippuvuus on voin yrittää selittää. Sitä esiintyy paljon ihmisillä jotka ovat jossain vaiheessa elämää olleet tekemisissä ihmisen kanssa, joka käyttää päihteitä. Toki läheisriippuvuutta voi esiintyä muillakin, mutta tämä on minun kokemukseni joka puhuu. Olipa päihteet sitten alkoholia tai huumeita. Läheisriippuvuus on normaali reaktio, kun läheinen ihminen on huonossa kunnossa eikä pysty itse huolehtimaan itsestään. Se joka joutuu olemaan paljon päihteiden kanssa taisetelevan seurassa,sairastuu myös. Hän yrittää parantaa, auttaa ja huolehtia lähimmäisestä niin paljon, että omat tarpeet hämärtyvät. Lopulta ihminen ei enää tunnista itseään, eikä tiedä mikä itselle on hyväksi.

Valitettavasti läheisriippuvainen on parisuhteissa erittäin hankala tapaus. Vaikka suhteen toinen osapuoli ei käyttäisikään päihteitä, läheisriippuvainen ottaa silti toisen taakan kantaakseen. Taakka voi olla toisen rankka lapsuus, suhde vanhempiin, alkoholinkäyttö, pilvenpoltto tai velat. Oman kokemukseni perusteella suhteen toinen osapuoli ei edes huomaa läheisriippuvuutta. Hän pitää sitä normaalina huolenpitona, joka joskus saa ylisuuret mittasuhteet.

Itse olen ottanut jokaisessa parisuhteessani kaikki asiat hallintaan. Olen ohjannut heitä terapiaan, velkaneuvojalle ja lastenvalvojalle. Olen tehnyt sääntöjä, olen ladellut ehtoja. Lopulta toisen asioiden murehtiminen jopa yöllä johtaa siihen että itse on niin väsynyt ettei jaksa roskapussia viedä.

On erittäin turhauttavaa huomata, ettei huolehdi lopulta itsestään. Paino nousee, liikuntaa tekisi mieli harrastaa muttei jaksa. Tekisi mieli harrastaa, askarrella tai vaikka piirtää, muttei jaksa. Toisen asioiden murehtiminen vie kaiken ajan ja energian. Omat ajatukset hälvenevät.

Itse selvisin läheisriippuvuudesta seuraavasti. Itkin kolme iltaa putkeen ja mietin mikä elämässäni mättää. Ahdisti, en oikein tiennyt mitä elämältä haluan. Olen tehnyt kolme kertaa kipeän ratkaisun ja eronnut. Olen kertonut heille etten tiedä mitä haluan tai kuka olen. En jaksanut enää stressiä toisen ongelmista. Aina, samantien suhteen päätyttyä oli kuin taakka olisi tippunut hartioilta. Pystyin hengittämään, huomasin väsymykseni ja turhautumiseni. Pystyin eron jälkeen ajattelemaan tulevaisuutta, uusia mahdollisuuksia. Omia päämääriäni. Ihanat, oikeasti omat ajatukset, joita ei sävyttänyt huoli toisen asioista.

Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olen tehnyt päätöksen, joka on minulle erittäin tärkeä. Hitusen outoa myös ehkä. En halua tällä hetkellä mihinkään vakavaan suhteeseen, koska tiedän että oma tahtoni ei ole tarpeeksi luja että pysyisin erillisenä ihmisenä toiseen osapuoleen nähden. Uskon oman intuitioni kertovan minulle milloin aika suhteeseen on oikea. Tällä hetkellä se ei ole ollenkaan varma asiasta, joten menen päivä kerrallaan. Kerron rohkeasti mitä haluan, ilman että minulta tarvitsee edes kysyä. Olen ylpeä itsestäni.

Kasvatan sisäistä puutani niin kauan kun se on tarpeen. Kyllä minulle vastaus annetaan jossain vaiheessa, vielä ei vain ole sen aika.

Kaikki ihmiset ovat vahvoja. Jos tunnistit itsesi minun kirjoituksestani, kuuntele itseäsi. Omaa intuitiotasi asiasta ja tee sen mukainen päätös. Olen varma ettet tule pettymään. Ihminen on kaunis ja viisas. Sinä pystyt siihen. :)

Hauskaa Vappua.