Minä vain mietin, mietin ja mietin. Olen miettinyt jo kauan. Olen ajatellut, pohtinut.  Olen yrittänyt lähestyä ajatuksiani joka suunnasta, ylösalaisin..suoraan edestä päin. Olen jopa katsonut itseäni silmiin ilman peiliä. Yrittänyt saada selkoa siitä kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa. Vastaus minulla on, mutten uskalla ajatella sitä. Pelkään seuraamuksia. Ajattelen kaiken vaikuttavan muihin lähelläni oleviin ihmisiin. Ehkä he pettyvät minuun, ehkä he sittenkin kunnioittaisivat päätöstäni. Ehkä kukaan ei loukkaantuisi.

En ole rohkea. Olen itseasiassa erittäin epävarma. Se on vaikea tunnustaa. Varsinkin julkisesa blogissa, jota kaikki pääsevät lukemaan. Kotonani voin olla heikko ja ahdistunut. Yksin voin olla omassa maailmassani. Voin nauttia siitä hetkestä joka juuri on. Minun ei tarvitse välittää muista. Pääsen ruohikkoon. Siihen maailmaan johon kuulun.

Ruohikko. Se on minun oma maailmani. Suuri aukea, jossa kasvaa pitkää tummanvihreää heinää. Minulla on paljaat jalat, ne ovat mullassa. Multa tuntuu kylmältä, mutta miellyttävältä. Hento lempeä tuuli pyyhkii hiuksiani, koskettaa selkääni. Näen meren. Kuulen puheensorinaa ja naurua. Näen valkoisen katoksen, jonka katto heiluu tuulessa. Katoksen alla on pöytä. Tummaa puuta. Pöydällä on kynttilä joka on täydessä liekissään, vaikka tuulee huimasti.

Nyt itken. En päässyt pidemmälle. Palava kynttilä merkitsee jotakin, mutta mitä. Sen liekki palaa, vaikka tulee. Missä ne kaikki ihmiset ovat ja keitä he mahtavat olla.

Tahdon sinne. Siellä voin olla oma itseni. Siellä voin olla turvassa.