Siihen asti elämäni oli ollut yhtä vuoristorataa. Suuri vauhti, ylämäkiä ja alamäkiä. Olin paahtanut eteenpäin, katsellut maisemia ja kohdannut monta vaunuremonttia. Pidin siitä kuinka tuuli tarttui hiuksiini. Tuuli sai minut myös kyynelehtimään, siitä en pitänyt.

Eräänä päivänä vaunu kuitenkin pysähtyi notkelmaan. Olin hämilläni. Mitä nyt tapahtuu. Miksi vaunu ei vain voi mennä eteenpäin.En halua olla paikallani, en halua olla pysähtyneenä. En halua kohdata arkea vaunussa jos se on pysähtynyt. Hädissäni yritin kiivetä raidetta ylöspäin. En kuitenkaan päässyt kiipeämään. Raide oli liukas ja jyrkkä. Oliko minut tuomittu olemaan paikallani. Yritin kurkistaa taaksepäin. En onnistunut siinäkään, raide oli liukas ja oli alkanut hämärtää. Istuin takaisin vaunun penkille. En kai voi muuta kuin odottaa. En voinut nähdä tulevaisuuteen enkä voinut katsoa taakse. 

Kuulin jonkun kävelevän alhaalla. Se oli mies.

- Hei siellä ylhäällä! Tarvitsetko apua? Haluatko tulla alas?

- Ei, en tarvitse apua. En myöskään halua tulla alas. Kiitos vain.

Mies nyökkäsi hieman epäröiden ja maleksi pois. Toivottavasti en pahoittanut hänen mieltään.

Käperryin vaunun penkille nukkumaan. Jäin odottamaan jotain tapahtuvaksi.