Kyllähän se pistää aina miettimään kun lukee jotain joka koskettaa.

Luin juuri eräästä lehdestä Abigail Haworthin kirjoittaman jutun. Mauritaniassa pakkosyötetään nuoria tyttöjä kolme kuukautta kestävällä leirillä. Leblouhia on tämän perinteisen pakkoruokinnan nimi. Tyttö kertoo ettei tahdo olla lihava koska mahaan sattuu. Mauritaniassa naisten tehtävä on synnyttää ja olla lihaisa sänky miehensä maattavaksi.

Luoja miten karulta tuo kuullostaa, irstasta.

Eikö ole hienoa, että Suomessa saamme itse valita kenen kanssa menemme naimisiin. Eikö ole hieno että saamme itse päättä olemmeko lihavia, laihoja. Joku voisi nyt väittää, että lihavuus voi myös olla perinnöllistä/johtua jostakin sairadesta. Hyvä on, unohdetaan ne. Keskitytään omiin valintoihin.

Ehkä osa minusta tahtoisi tehdä jotain konkreettista noiden naisien hyväksi. Mahdollisesti jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kautta lahjoittaa rahaa. Tyydyn kuitenkin vain ajattelemaan lämmöllä noita tyttöjä siellä kaukana. Uskon ihmisen tietävän kun häntä ajatellaan. Niin hyvässä kuin huonossa. Nyt ajattelen hyvässä.

Täytyykö minun kantaa huolta muista kuin itsestäni? Olisinko parempi ihminen kun lähettäisin rahaa tuon raakuuden lopettamiseksi?

Luulen että keskityn toistaiseksi vain itseeni ja läheisiini. Jos alan huolehtimaan koko maailmasta, luulen että tulen hullumaksi kuin mitä nyt olen.

Kaikkea Hyvää Kaikille.