Tuntuu että lehdet, televisio ja Internet tulvii tietoa/ohjeita siitä kuinka pitäisi olla tyytväinen itseensä. Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Pitäisi päästä tietoiseen tilaan itsestään ja omasta elämästään. Elämänhallinta on sana jota olen lukenut monesta eri lähteesta.

Mietinpä nyt sitten omaa elämänhallintaani. Ainakin ulkonäköpaineiden osalta se on retuperällä. Lähes päivittäin päätän rueta syömään terveellisesti, pari tuntia menee jonka jälkeen olen kiinni jos suklaapatukassa. Eli en siis toteuta omalta kohdaltani elämänhallintaa, mitä syömiseen tulee.

Joka päivä päätän rueta liikkumaan, koska sen takia ihmistä pidetään energisenä, virkeänä ja hyvänä ihmisenä. Kuitenkin työpäivän jälkeen olo on niin väsynyt etten jaksa nousta sohvalta. Itsekurini on olematon. Johtunee siitä että minätilani vaihtelevät päivittäin, tunneittain ja joskus jopa minuuteittain. Harmillista. Joku "minuista" on hyvinkin liikunnallinen, itsekurin omaava ja pystyväinen laihduttamaan mahamakkaran pois. (Lohduttavaa...?) Tällä hetkellä en tuo energiapakkaus. Ajatukseni tällä hetkellä:

"Haluan laihtua."

"Olen lihava"

"Minulla on iso maha."

"En ole tarpeeksi hyvä."

"En hallitse syömisiäni."

Huih. Nyt kun tuon lukee tuntuu hyvinkin... säälittävältä. "Tyttörukka säälii itseään. Reppana" Toisaalta joku kuiskailee taustalta: "Nosta se perse siitä penkistä ja mene lenkille! Älä syö. Kun en syö hallitset edes jotakin itsessäsi" Sitten ihan pienenpieni ääni kuiskailee "Rakas ihminen, älä kiduta itseäsi. Olet juuri hyvä tuollaisena. Arvostaisit itseäsi millainen olet".

Ongelma on siinä etten tiedä ketä kuunnella. Toki nuo negatiiviset kuiskinnat tuntuvat oikeammilta, olenhan tottunut vähättelyyn ja syyllistämiseen. Lapsuudessa ja "omassa päänsisäisessä maailmassan".

Pitäisi siis ensin hallita omaa itseään. Ajatuksiaan ja tunteitaan, ennenkuin voin siirtyä ulkoiseen olemukseeni. Ensin oma käsitys omasta itsestään, identiteetistään. Sen jälkeen voi laihduttaa ja mennä salille. Tähän minulla menee varmasti aikaa... Miten sen teen? En osaa sanoa.

Yksi asia on mielenkiintoinen. Muutin asuntoon jossa ei ole koko vartalon näyttävää peiliä. Näen itseni päivittäin vain rintaan asti. Siispä, kun aamulla valitsen vaatteeni en pysty peilaamaan koko kroppaani peilistä. Aikaisemmin minulla saattoi mennä useampi vaatekokonaisuus, jopa pari tuntia siihen että valitsin sopiavia vaatteita. Missään en näyttänyt hyvältä. Olin aina ruma ja lihava. En pystynyt ajattelmaan muuta. Lopulta luovutin, itkin ehkä hetken ja puin päälleni mustaa. Se hoikentaa ja en erotu joukosta.

Näin itseni kokovartalopeilistä monesti täysin erinnäköisenä eri päivinä. Joskus en jopa tunnistanut itseäni. Sitten saattoi olla niitä ihania, aurinkoisia aamuja jolloin olinkin laiha ja kaunis. Päivän vaatteet löytyivät heti ja pääsin lähtemään ilman kauheaa showta siitä kuinka lihava olen. Tosin illalla kun tulin kotiin, minua katsoi peilistä stressaantunut, pullea ja ruma nainen joka ei arvosta itseään ollenkaan. Surullista.

Nyt täällä... Puen vaatteet aamulla päälleni enkä katso peiliin muuten kuin meikatessa. Se ahdistaa, kieltämättä. Nyt en näe itseäni, minkä näköisenä kuljen tuolla ihmisten ilmoilla. Joudun luottamaan siihen mielikuvaan joka minulla tulee itsestäni ne vaatteet päällä jotka olen valinnut. Haluan sen peilin tänne. Aamurutiinit eivät tunnu oikeilta ilman ahdistuneita huokauksia, mahan puristelua ja itseinhoa.

Ajatuksen juoksu katkesi. On siis aika lopettaa.

Hyvää illanjatkoa.