Tänään sain jonkinasteisen yhteyden itseeni, koska havahduin kylästä tullessa siihen millainen olen.

Olen aina pitänyt itseäni iloisen, positiivisena ja etenkin sosiaalisena ihmisenä. Tänään huomasin ettei se pidä paikkaansa. En nykyään enää viihdy ihmispaljoudessa, en kestä katseita, en pysty kommunikoimaan muiden kanssa.

Tänään olin lasten syntymäpäivillä. Lapsia oli hurjasti ja useita aikuisia. Minä istuin hiljaa sohvalla ja lähinnä kuuntelin muiden juttelevan. Vastasin vain kysymyksiin. Olin aikalailla omissa maailmoissani. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Tullessa automatkalla rupesin miettimään millainen olen ennen ollut. Mielessä kävi monenlaisia ajatuksia. Yksi niistä oli räväkkä ja jopa rämäpäinen tytönhupakko jolla ei ole huolta huomisesta. Nyt jopa tuo lause kuullostaa naurettavalta! Minä? Rämäpäinen? Räväkkä? Ei.

Ajattelin autossa että joskus olen kuvannut itseäni iloiseksi, puheliaaksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Noista sanoista en tunnista itseäni tällä hetkellä yhtään. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä millainen olen ollut esimerkiksi vuosi sitten.

Tänään minulla on hyvin vaikea kuvailla itseäni ja sitä millainen ihminen olen. Voisin kuitenkin kokeilla. Vaikka ihan leikkimielellä. Hyvä sitten vuoden päästä lukea että millanen sitä on ollut... ;)

Olen varautunut, hiljainen ja mahdollisesti jopa ujo. Olen paljon omissa maailmoissani, enkä kestä "liian iloisia" ihmisiä. En kestä hälinää, se häiritsee. Voisin sanoa olevani tunteellinen ja herkkä. En juurikaan kestä arvostelua tai pahoja katseita.  Tutussa seurassa  pystyn nauramaan, höpöttämään ja nauramaan. Sellaiset ihmiset tosin ovat harvassa, jotka oikeasti saavat minut tuntemaan oloni rennoksi. Kiitokset heille, tiedätte keitä tarkoitan.

Olen itseasiassa aika hämmentynyt, koska tuntuu ettei minulla itselläni ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Kuullostaa ehkä oudolta, mutta näin se on.

Seurailen itseäni ulkopuolelta. Tuolta se tulee ja tuonne se menee. Jaaha, nyt se on kaupassa, nyt se on töissä. Nyt se kävelee kaupungilla.

Sitä en osaa sanoa että kumpi "heistä" on se oikea minä. Aika hämärää, jos sillä toisella on aikaa vain seurailla minun tekemisiäni. Hän mahtanee olla kovin rikas... Heh.

Hetkinen. Kuka tässä nyt sitten kirjoittaa? Mitä? Kuka? Missä?

Kaikesta huolimatta... Ihanaa kevätpuolta kanssaihmiset. :)

Terveisin,

Minä ja se toinen.

Niissä kuvissa näytän erilaiselta, en tiedä mitä olen ajatellut kuvien ottohetkellä. Miksi olen ottanut itsestäni sen kuvan. Vaatteet ovat joka kuvassa täysin erilaiset. Yhdessä kuvassa näytän lähes teinitytöltä. Pinkki paita, Hello Kitty kaulakoru ja vitivalkoiset hiukset. Seuraavassa näytän jonkinlaiselta hippitytöltä: oranssi kuvioitu huivi, oranssi tunika ja isot korvakorut. Kolmannessa kuvassa: sininen tunika, hopeanvärinen bolero, kiharat ja sininen meikki. Mitä ihmettä?

En pääse yhtään tuon naisen ajatuksiin tai en saa kiinni siitä mikä hänen elämäntilanteensa on ollut vuonna 2010. Sen tiedän että olen ollut eri miehen kanssa kuin nykyään. Jotenkin tuntuu niinkuin katsoisin jonkun minulle täysin vieraan ihmisen kuvia ja elämää. En saa yhtään kiinni tuosta ajasta.En nykyään ota itsestäni kuvia. Ehkä siihen ei ole tarvetta...? Ei ehkä tarvitse todistella itselleen tai kenellekkään mitään?

Tuntuu kuin eläisin eri maailmassa kuin vuosi sitten. Niinkuin kaikki maisemat, värit ja tunteet olisivat eri kuin silloin. Tuntuu etten elä omaa elämääni, vaan joku muu elää sitä. Niinkuin katsoisin jatkuvasti vierestä että siinä se Elisa nyt elää ja on. Sitten yhtäkkiä, olenkin läsnä "tässä ajassa." Tavallaan palaan ruumiiseeni. Pelottavaa, nyt kun sen kirjoittaa tähän mutta niin se on. Kyllä minä silti tajuan mitä teen ja kenen kanssa olen tekemisissä, mutta se epätodellinen olo on melkein koko ajan. Minkä takia en ota kuvia nykyään. Ylipäätään mistään. Voiko se johtua siitä ettei meillä ole täällä asunnossa kuin yksi peili. Siitäkin näkee itsensä vain rintaan asti. Hetkinen... Miten tämä peiliasia liittyy kuvien ottamiseen. Ei kai mitenkään.

Tämä voinee johtua persoonan osieni vaihtelusta. Vuosi sitten ne vaihtelivat enemmän ja koska ne eivät tiedä toistensa olemassaolosta, en nyt tunnista itseäni kuvista. Hitusen hankala elää tätä elämää niin että persoonan osaset vaihtelevat useasti. Siksi en voi muistaa vuoden takaisia tai pahimmassa tapauksessa kuukauden takaisia asioita. Vain siksi koska "joku muut tekee ne asiat." Tajuatteko? Kaiken tämän sekopäisyyden keskellä olen kuitenkin  olemassa, enkö olekin? Teen töitä,olen parisuhteessa, minulla on ystäviä, tunteita ja menen eteenpäin.

Perskuleen traumat kun laittavat aikuisen naisen pääkopan sekaisin! Noh, niitä ei voi pois pyyhkiä. Pitää ottaa vastaan se mitä annetaan ja mitä on tullakseen. Onneksi huomenna pääsee taas kaltaistensa joukkoon... Siitä on enemmän kuin apua. :) Siis HUHUH olen pelastettu.

Pää halkeaa ajattelusta ja Täykkärit alkaa... joten lopetan kirjoittamisen.

-Elisa2011-

On jotenkin niin paljon tekemistä (muka) ettei huomaa ajan kulua. Minun tekemiseni ovat töitä, vapaaehtoishommia, ystäviä, oleminen, öllöttäminen ja satunnainen liikunta. Korostan kovasti sanaa satunnainen.

Olen nauttinut suuresti tästä lumettomuudesta, joka on tuskaista monelle kansalaiselle. Minua ei haittaisi ollenkaan vaikka tulevaisuuden talvet olisivat tämmöisiä. Kesäkin tulisi jotenkin nopempaa, kun ei ole kolme metristä hankea joka puolella pullollaan.

Tuosta tulikin mieleeni puhutuimmat asiat asiakkaiden kanssa työpaikallani. Tänään jostain syystä kävin niitä mielessäni läpi ja kyllä ne toistavat samaa kaavaa.

Puhutuimmat asiat asiakkaiden kanssa TOP 5:

1. Sää.

"Voi sentään kun ennen sitä oli vielä sitä lunta.

"Ei pääse nyt joulupukki tulemaan."

 "Vettä sataa ja kohta pitäis olla joulu, mihin tämä maailma on menossa"

2. Kahvin hinta.

"Herranisä miten kallista se kahvi on nykyään, vaihtaisin teehen jos pystyisin."

" Vaikka kahvi maksaisi joskus kympin paketilta, niin en minä sen juomista lopettaisi. Kyllä se kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan."

3. Tupakkatuotteiden esilläpitokielto 1.1.2012 alkaen

"Holhousyhteiskunta."

"Perkele kun mitään ei saa kohta enää tehdä."

"Kyllä tämä tulee lisäämään tupakantuontia ulkomailta, salakuljetusta ja pimeää myyntiä."

"Kyllä se vaikeuttaa teidän työtä ja asiakkaat on varmasti näreissään. Otan osaa"

4. Vihaiset asiakkaat

" Jopas siinä oli joku pahalla tuulella."

"Pitikö tuommoisesta asiasta vetää herneet nokkaan."

"Vissiin tyypillä huono päivä."

"Älä välitä tuommoisista."

Plussana osanottavia katseita.

5. Ruoan laittaminen/laittamatta jättäminen

"Ei sitä aina jaksa itse tehdä ruokaa."

"Lapset on isällään, ihanaa ku voi vaan tulla kauppaan ja ostaa valmista."

"Ei sitä yksinäisen ihmisen kannat ruokaa tehdä kun ei ole kukaan syömässäkään."

"Ajattelin pitkästä aikaa leipoa."

"Ihan hyvä lastenkin välillä syödä kalaa. Otan kuhaa kiitos."

Surullista kyllä, mutta suurimalle osalle asiakkaista kauppareissu on päivän ainoa kontakti ulkomaailmaan. Yksinäisiä vanhuksia suurin osa. Joskus sydämestä riipaisee ja yleensä vaihdan mielelläni muutaman sanasen heidän kanssaan.

Itse olen ollu tässä nyt sen.. Reilun kuukauden ilman lääkitystä, enkä kyllä ole sen hullumpi/terveempi kuin ennenkään. Parin viikon päästä saan mennä labrakokeisiin, josta selviää terveydentilani. Luulenpa että ainoat arvot jotka huutaa hoosiannaa ovat maksa-arvot ja kolesteroli. Kun on syönyt vuosikausia lääkkeitä, niin en usko että maksa pystyy niitä polttamaan. Kai ne jää sinne muhimaan. Ruokailutottumukseni on melko sokeri/rasva painoitteista ollut nykyään niin kolesteroli luultavasti laulaa Ave Mariaa.

Oli kiva kirjoittaa, vaikkei mulla nyt mitään kauheita tilityksiä ollutkaan.

Arkisin terveisin,

Elisa

Näinpäs erään naisen kädessä vaaleanpunaisen silkkihansikkaan, jossa oli höyheniä. Naisella ei ollut moisia hansikkaita. Näinpäs erään miehen katsovan minua silmiin ja napsauttavan sormiaan, kuin yrittäen saada minut hereille. Mies ei kuitenkaan ollut tehnyt niin, kun sanoin asiasta. Näinpäs pienellä pöydällä sinisen kännykän jossa vilkkui valo, kuin se olisi soinut. Pöydällä ei kuitenkaan ollut kenenkään kännykkää, vaan tuikkukuppi jossa paloi kynttilä. Olin varma että se oli kännykkä. Ei ollut. Ei hansikasta, ei kännykkää..ei näpäytystä.

Olen aiemminkin nähnyt monenlaista kummallista, ne olivat poissa pitkään. Tulivat ilmeisesti takaisin. En pelkää niitä, ne ovat aika tavallista elämässäni. Olleet ainakin aikaisemmin. Nyt kuitenkin mietin enemmän mitä ne mahtavat viestittää minulle, mistä ne tulevat ja hurjimmissa ajatuksissani pidän itseäni sekopäänä. En kuitenkaan ole sekopää. Ne kuuluvat elämääni ja yritän hyväksyä asian.

Itseasiassa... Nyt minulla on parempi olo kuin aikoihin. Ajatukset ovat kirkkaat ja ahdistus poissa. Olen kärsinyt vieroitusoireista, koska olen lopettanut mielialalääkityksen jota popsin useiden vuosien ajan. Lihasnykäyksiä, kuin pieniä sähköiskuja. Väsymystä. Uupuneisuutta. Itkuisuutta. Kuumia aaltoja. Ne kestävät oman aikansa, toivottavasti selviän vähällä. Joissakin lähteissä luki että ne kestävät yhdestä viikosta puoleen vuoteen. Toivottavasti ei lihakset värähtele puolta vuotta sentään. Nnoh, toisaalta...Kaikkeen tottuu..?

Ihmettelen suuresti, kuinka huumeista vieroittuvat ihmiset kestävät ne vieroitusoireet jotka ovat huomattavasti pahempia kuin omani! Siinä mielessä nostan hattua, jokaiselle jotka joutuvat kestämään sen. Palkinto on kuitenkin heillä edessä. Päihteettömyys. :) Itsestäni tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä tämäkin..pieni asia. Tunnen kuitenkin selviäväni, kunhan en murehdi suuresti huomista.

Vaaleanpunaisia hansikkaita ja napsautuksia kaikille tähän pimeään vuodenaikaan.

Napsnaps & xoxo

- minä ja muut minät.

Mietinpä nyt sitten omaa elämänhallintaani. Ainakin ulkonäköpaineiden osalta se on retuperällä. Lähes päivittäin päätän rueta syömään terveellisesti, pari tuntia menee jonka jälkeen olen kiinni jos suklaapatukassa. Eli en siis toteuta omalta kohdaltani elämänhallintaa, mitä syömiseen tulee.

Joka päivä päätän rueta liikkumaan, koska sen takia ihmistä pidetään energisenä, virkeänä ja hyvänä ihmisenä. Kuitenkin työpäivän jälkeen olo on niin väsynyt etten jaksa nousta sohvalta. Itsekurini on olematon. Johtunee siitä että minätilani vaihtelevät päivittäin, tunneittain ja joskus jopa minuuteittain. Harmillista. Joku "minuista" on hyvinkin liikunnallinen, itsekurin omaava ja pystyväinen laihduttamaan mahamakkaran pois. (Lohduttavaa...?) Tällä hetkellä en tuo energiapakkaus. Ajatukseni tällä hetkellä:

"Haluan laihtua."

"Olen lihava"

"Minulla on iso maha."

"En ole tarpeeksi hyvä."

"En hallitse syömisiäni."

Huih. Nyt kun tuon lukee tuntuu hyvinkin... säälittävältä. "Tyttörukka säälii itseään. Reppana" Toisaalta joku kuiskailee taustalta: "Nosta se perse siitä penkistä ja mene lenkille! Älä syö. Kun en syö hallitset edes jotakin itsessäsi" Sitten ihan pienenpieni ääni kuiskailee "Rakas ihminen, älä kiduta itseäsi. Olet juuri hyvä tuollaisena. Arvostaisit itseäsi millainen olet".

Ongelma on siinä etten tiedä ketä kuunnella. Toki nuo negatiiviset kuiskinnat tuntuvat oikeammilta, olenhan tottunut vähättelyyn ja syyllistämiseen. Lapsuudessa ja "omassa päänsisäisessä maailmassan".

Pitäisi siis ensin hallita omaa itseään. Ajatuksiaan ja tunteitaan, ennenkuin voin siirtyä ulkoiseen olemukseeni. Ensin oma käsitys omasta itsestään, identiteetistään. Sen jälkeen voi laihduttaa ja mennä salille. Tähän minulla menee varmasti aikaa... Miten sen teen? En osaa sanoa.

Yksi asia on mielenkiintoinen. Muutin asuntoon jossa ei ole koko vartalon näyttävää peiliä. Näen itseni päivittäin vain rintaan asti. Siispä, kun aamulla valitsen vaatteeni en pysty peilaamaan koko kroppaani peilistä. Aikaisemmin minulla saattoi mennä useampi vaatekokonaisuus, jopa pari tuntia siihen että valitsin sopiavia vaatteita. Missään en näyttänyt hyvältä. Olin aina ruma ja lihava. En pystynyt ajattelmaan muuta. Lopulta luovutin, itkin ehkä hetken ja puin päälleni mustaa. Se hoikentaa ja en erotu joukosta.

Näin itseni kokovartalopeilistä monesti täysin erinnäköisenä eri päivinä. Joskus en jopa tunnistanut itseäni. Sitten saattoi olla niitä ihania, aurinkoisia aamuja jolloin olinkin laiha ja kaunis. Päivän vaatteet löytyivät heti ja pääsin lähtemään ilman kauheaa showta siitä kuinka lihava olen. Tosin illalla kun tulin kotiin, minua katsoi peilistä stressaantunut, pullea ja ruma nainen joka ei arvosta itseään ollenkaan. Surullista.

Nyt täällä... Puen vaatteet aamulla päälleni enkä katso peiliin muuten kuin meikatessa. Se ahdistaa, kieltämättä. Nyt en näe itseäni, minkä näköisenä kuljen tuolla ihmisten ilmoilla. Joudun luottamaan siihen mielikuvaan joka minulla tulee itsestäni ne vaatteet päällä jotka olen valinnut. Haluan sen peilin tänne. Aamurutiinit eivät tunnu oikeilta ilman ahdistuneita huokauksia, mahan puristelua ja itseinhoa.

Ajatuksen juoksu katkesi. On siis aika lopettaa.

Hyvää illanjatkoa.

Hieman jos kuulumisia päivittelisi. Olen lopettamassa lääkitystäni! Olen siitä enemmän kuin innoissani...tuli sellainen olo että olen tullut lääkkeiden kanssa tieni päähän. En tunne niitä tarvitsevani. Jo ensi viikon torstaina nukun ilman iltalääkettä. Pienoinen jännitys on toki ilmassa asian tiimoilta. Saanko unta? Heräilenkö? Toisaalta tiedän selviäväni. Enhän olen asian kanssa yksin. Kunhan tästä lääkkeestä pääsee, saa toinenkin kenkää!  Jospa sitä sitten olisi taas "normaali ihminen". Hulluna silti pysynen loppuelämäni. :D

Luulen että tuon lääkkeiden lopettamisen myötä minusta pääsee enemmän esille voimakas intuitiivinen puoleni. Olen jonkunverran oppinut luottamaan intuitioon, ja sanoisin että se on todella tärkeä taito. En muista kertaa jolloin se olisi vienyt minut harhateille tai olisi jollakin tavalla tullut näpeille. Ennemminkin jos suunnitelen asioita liikaa, ne menevät..suoraan sanottuna vituiksi. Kokeilkaa toki muutkin oman sisäisen äänenne kuuntelemista ja tehkää sen mukaan... Se ei voi olla väärässä. ;)

Itseasiassa uskon että se oma sisäinen ääni ei välttämättä ole se oma sisäinen ääni. Se on jokin tai joku sellaisesta maailmasta, mihin meillä ihmisillä ei ole pääsyä tai joka on ymmärryksemme ulkopuolella. Ehkä se on enkeli, ehkä se on kuollut läheisesi..? Uskallatko ajatella näin? Minä uskallan.

Nämä asiat vaativat hieman opettelua ja enimmäkseen hyväksymistä! On tärkeää ottaa kiitollisuudella vastaan se tieto ja taito jota saa... sieltä jostain muualta. En ole löytänyt vielä itseäni mutta olen oikealla tiellä. Minä tiedän sen. Muiden mielipiteillä tämän asian suhteen ei ole väliä.

Kaikki muu; epäröinti, vihantunteet itseään ja muita kohtaan. Epävarmuus ja luottamuspula. Siinä on minun kehitettävät asiani. Melkoinen työnsarka menossa. Mutta jonain kauniina päivänä pääsen eroon noistakin asioista. Tai ainakin osaan katsoa niitä erilailla, eri kulmasta. Yritän kääntä nuo asiat ylösalaisin mielessäni, pystyn ajattelemaan niitä vähemmän mustavalkoisesti. Lisään joukkoon hieman sinistä ja vihreää..outoja kuvioita. Saapas nähdä miten minun mieleni siihen reagoi...

Kannattaa katsoa vaikka tuolia lattialla maaten. Miltä se sieltä näyttää. Eikös vainen ole erilainen?

Keiju nousi seisomaan. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, mutta aurinkoa ei näkynyt. Mihin aurinko voi kadota.  Joku heilutti edelleen ruusua hiljalleen ja keiju kurkisti ruusustaan alas. Hän näki maassa pienenpienen olennon. Sillä oli vaaleanpunainen viitta, mustat höyhensiivet, suuret siniset silmät ja pyöreä maha. Olento näytti keijun mielestä hassulta ja hän tirskahti.

Olento katsoi keijua silmiin ja sanoi - Olen vain pieni enkeli ja olet minulle hyvin tärkeä. Keiju hymyili ujosti ja ihmetteli kuinka hän voisi olla kenellekään tärkeä.

-Tulehan mukaani pikkuinen, enkeli sanoi. -Minne menemme? Keiju kysyi. -Voi sinua, en tiedä vielä itsekään. Älä kuitenkaan pelkää minä olen kanssasi.

Niin he lähtivät lentämään, hassu enkeli ja pienenpieni keiju. He lensivät yli orvokkipeltojen ja omenalaakson. Kaukana edessä häämötti mansikkavuori. Matkaa oli kuitenkin vielä paljon ja he päättivät jäädä levähtämään suuren luumun päälle.

-Miksi herätit minut? Keiju kysyi enkeliltä. - Voi keijukainen, en saa sitä kertoa vielä. Lupaan kuitenkin kertoa joskus. Salaisuudethan ovat jännittäviä! Eikö sinustakin!

Keiju piti kovasti salaisuuksista ja yllätyksistä mutta hän oli aina pelännyt tulevaa ja oli hitusen epävarma. Yllätyksekseen hän kuitenkin luotti uuteen ystäväänsä.

Keiju tunsi itsensä jälleen uneliaaksi ja sulki silmänsä. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut kun virkosi. Enkeliä ei näkynyt missään. Luumun pintaan oli vain jäänyt pieni jälki, siihen kohtaan jossa enkeli oli istunut. Keijun kädessä tuntui jotakin viileää. Se oli pieni peili.

Peilissä luki höyryyn kirjoitettuna:

Mukava kun heräsit keiju. Lähdin hakemaan keijupölyä ja lisää höyheniä itselleni, jotta jaksamme jatkaa matkaa. Tulen pian takaisin.

Mitä jos en enää koskaan näe enkeliä, entä jos se ei tule minua hakemaan. Keiju itki hetken, kunnes näki auringon nousevan. Aurinko... se tuli takaisin. Mansikan tuoksuinen tuuli puhalsi.

Jälleen keiju jäi yksikseen. Hän laittoi kätensä enkelin jättämään pieneen kuoppaan. Luumu tuntui lämpimältä, ehkä enkeli oli kuitenkin vielä siinä vaikka oikeasti olikin jo kaukana.

Keiju huokaisi ja jäi jälleen odottamaan.

Arvon sinkkunaiset ja sinkkumiehet. Miksei jopa parisuhteessa olevat.

Palatkaamme perusasioiden äärelle. Vaikka nämä minulle tänä päivänä ovat perusasioita, ne eivät ole olleet aina. Olen lienee ollut liian kiltti ja sinisilmäinen jonka takia kyseiset asiat ovat vaikuttaneet negatiivisesti minun elämääni.

Ennen parisuhteen alkamista on hyvä tarkistaa kumppanilta seuraavat asiat. Mieluiten suoraankysyen.

1. Onko oma asunto tai edes vuokra-asunto jossa asuu yksin. Hankala olla toisen luona jos on siellä asuu murusi lisäksi kämppis. Ongelmaa ei ehkä ole jos molemmilla on oma huone, mutta jos asunto on yksiö ja  siellä elää kaksi ihmistä ongelma muodostuu. Ei ole siis omaa rauhaa, joudutte alinomaa viettämään aikaasi sinun kämpilläsi. Pian huomaat että tuore muru asuu luonasi.

2. Onko oma auto. Jos sinulla on auto ja kumppanilla ei, joudut kuljettamaan kumppaniasi joka helevetin paikkaan. Lainailet autoasi mussukalle jatkuvasti. Ongelmaa ei muodostu jos kummallakaan ei ole autoa.

3. Käyttääkö hän huumeita. Tätä ei tarvine perustella?! Kaikki mitä kumppanisi hommaa vaikuttaa sinun elämääsi. Ihan takuuvarmasti HUONOSTI.

4. Juoko hän liikaa alkoholijuomia. Ongelma muodostuu jos raksusi juopottelee useita kertoja viikossa tai juo "rentoutusoluita" joka helevetin ilta "ettei tarvitsisi ajatella ikäviä asioita sekä raskasta menneisyyttä."

5. Onko hänellä käsittelemättömiä asioista tai masennusta/mielenterveysongelmia. Ongelma muodostuu ku rupeat oman hyvinvointisi kustannuksella auttamaan kultaasi. Unohdat itsesi ja huomaat masentuvasi itsekin. En suosittele kenellekkään.

6. Onko hänellä työpaikka/opiskelupaikka. Itse en jaksaisi katsella laiskuria ja sohvallamakaajaa, joka elää sossu tuella. Sori.

7. Onko hänellä ulosottovelkoja ja ottaako hän ryyppäämiseen tai johonki muuhun idioottiin toimintaan pikavippejä. Pian huomaat että olet taloudellisesti kusessa itsekin vaikka mitään moista toimintaa et ole harjoittanut.

8. Onko kultsimussukalla peliongelmia. Ongelma muodostuu jos kultsisi istuu koko päivän tv:n äärellä pelaten idiootteja konsolipelejä joissa tapetaan zombeja. Sama homma nettipelit joiden pelaamisen menee aikaa koko päivä..ilta..yö.. Aamulla murusi on niin väsynyt että ilmoittaa töihin olevansa kuumeessa vaikka oikeasti ei vaan jaksa mennä. Tämä johtaa ajan myötä masennukseen. Kehotat muruasi menemään lääkäriin masennuksen takia mutta hän väittää olevansa kunnossa. Mikään ei muutu.

9. Onko hänellä lapsia. Lapsiin kiintyy todella nopeasti. Pidän lapsista mutta valitettavasti lapset saattavat tuoda mukanaan lasten vanhempien väliset riidat jotka rasittavat parisuhdetta. Tämähän ei siis tarkoita että tämä ongelma olisi kaikilla. Tilanteen mukaan.. Kannattaa siis selvittää lasten vanhempien välit millä tasolla ne ovat.

10. Pitääkö hän lemmikeistäsi. Jos murmeli sanoo inhoavansa lemmikkiäsi ja haluaa pistää ne lihoiksi en suosittele jättämään murua keskenään omien rakkaitten lemmikkiesi kanssa.

Kaikkea hyvää!

-E-

Eräänä yönä keijukainen heräsi outoon ääneen. Niinkuin joku olisi rapistellut kielon ulkopuolella. Keiju käänsi kylkeään ajatellen ääne oleva tuuli ja nukahti uudelleen. Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, nyt voimakkaampana kuin aiemmin.

Keiju nousi lehtivuoteeltaan ja hipsutteli hiljaa kohti kielon pientä ovea. Hän kurkisti lehtien välistä ja näki ulkopuolella sinisen hahmon. Hahmo leijui tuulessa ja hymyili. Keiju ei oikein osannut kuvailla itselleen millainen hahmo oli. Se oli sininen.

Yhtäkkiä hahmo lähti hiljalleen liikkeelle. Keiju oli utelias, eikä pelännyt tuota outoa hahmoa ja lähti seuraamaan tätä. Niinkuin monesti, keiju havahtui ajatuksistaan ja huomasi olevansa kaukana kotoa. Kielot olivat muuttuneet ruusuiksi ja tuuli oli tyyntynyt. Hahmoa ei enää näkynyt.

Keiju mietti missä mahtoi olla. Hän oli kuullut tarinoita maasta jossa kasvoi vain ruusuja. Ainoastaan punaisia ja sinisiä väriltään. Yksi ruusu oli suurempi ja kirkkaampi kuin muut ruusut. Keiju lennähti sen lehdelle ja tunsi olonsa hivenen yksinäiseksi, kunnes yhtäkkiä hän tunsi käden selässään. Käsi ei tuntunut pahalta, ei hyvältä. Keiju katsoi taakseen, mutta ei nähnyt ketään. Hän huokaisi. Ehkä hän jäisi vain odottamaan. Keiju sulki silmänsä ja antoi pörröisen tukkansa leijua tuulessa.

Keiju odotti, odotti ja odotti. Keiju ei vanhentunut eikä ruusu kuihtunut. Ruusu kasvoi kasvamistaan ja oli jo niin suuri että ylsi ylimpään pilveen asti. Keiju tiesi jotain ihanaa joskus tapahtuvan ja hätäilyn sijaan hän tyytyi odottamaan.

Linnut lensivät hänen ohitseen ja pilvet muuttivat muotoaan. Öisin keiju näki tuhansia tähdenlentoja, eikä hän jaksanut enää toivoa yhtäkään toivomusta. Keiju tunsi silti olevansa turvassa, hän käpertyi ruusunlehteen ja nukahti sinne uneen niin pitkäksi aikaa, että joku hänet herättäisi.